Historia
Kulosaaren Meripartio, itäisen Helsingin ainoa meripartiolippukunta, perustettiin 1974. Perustaminen tapahtui yhdistämällä jo vuodesta 1940 asti toimineet Kulopojat ja Kulotytöt. Vaikka lippukunnilla oli ollut monenlaista yhteistyötä jo pitkään, lähensi 60-luvun lopulla aloitettu meripartiotoiminta niitä entisestään.
Lippukunta juhli vuonna 1999 partiotaivaltaan 25-vuotisjuhlissa näyttävästi. Lippukunnan historiaan mahtuu paljon tarinoita purjehduksilta, retkiltä ja iltanuotioilta.
1990-luvun puolen välin jälkeen lippukunnassa oli toista sataa jäsentä ja vuosituhannen vaihtumisen jälkeen saavutettiin yli 150 jäsenen määrä. Johtajiston koko on kasvanut 90-luvun alun neljästä yli 20 johtajaan. Lippukunta onkin yksi Itä-Helsingin suurimmista. Näiltä sivuilta löydät lisää tietoa historiasta ennen ja jälkeen vuoden 1974.
LYHYT HISTORIA
Seuraavaksi esitellään lyhyt katsaus Kulolippukuntien vaiheisiin. 1940-1956 Kulotytöt ja Kulopojat perustettiin syksyllä 1940. Joulukuun 15. päivä järjestettiin lippukuntien yhteiset joulujuhlat, jonne kutsuttiin myös partioliittojen johtajia katsomaan alkanutta toimintaa. Kutsun oli lähettänyt Kulotyttöjen vanhempainneuvoston ja lippukunnan puolesta Kauko Kuoppamäki. Tästä päätellen vanhempien osuus lippukunnan perustamisessa oli merkittävä.
Ainoa sodanaikana perustettu lippukunta
Kulopojat oli ainoa Helsingin seudulla sota-aikaan perustettu poikalippukunta ja sen toiminta oli varsin vaatimatonta. Jo vuonna 1942 lippukunta ilmoitti Helsingin piirille, että neljä jäsentä oli siirtynyt Sotilaspoikiin, ja loppuvuodesta kuusi poikaa joutui muuttamaan pois Helsingistä. Poikia oli pian jäljellä enää viisi ja seuraavina vuosina Kulopojista oli enää joitakin hajanaisia mainintoja.
Kulotyttöjen toiminta säilyi vireämpänä. Lippukunta hyväksyttiin NMKY-taustaisen, Suomen Siniset Partiotytöt -liiton jäseneksi tammikuussa 1941. Samana vuonna lippukunta suunnitteli ja ompeli oman, vieläkin jäljellä olevan lippunsa. Tyttöjen johtajana aloitti 19-vuotias Mirjam "Muru" Rönnholm. Hän toimi lippukunnanjohtajana koko 40-luvun ja oli mukana toiminnassa vielä useiden vuosikymmenien ajan.
Tonttuihin eli nykyisiin sudenpentuihin sai liittyä seitsemän vuotta täyttäneet tytöt ja III. luokan suorittaneilla oli oikeus kantaa huivia. Kulotytöissä toimi kaksi vartiota: Tilhi ja Pöllö. Vartiot kokoontuivat viikoittain, merkkejä suoritettiin ja kesällä osallistuttiin kymmenen päivän työleirille, jossa ommeltiin siteitä rintamalla oleville sotilaille.
Erilaiset talkootyöt ja keräykset veivät valtaosan ajasta. Vuoden 1941 aikana saatiin hankittua leirivarusteita ja jopa yksi kuuden hengen soputeltta. Samaan aikaan hankittiin myös kaksi edelleen jäljellä olevaa maitohinkkiä. Loppuvuodesta jäseniä oli jo 35. Toiminta kehittyi, mutta jäseniä siirtyi etenkin 1943 perustettuihin Pikku-Lottiin.
Toiminnan hiipuminen ja uusi nousu
Vuoden 1945 toimintakertomuksessa todetaan, että "toiminta on melkoisessa lamassa". Toiminta alkoi hiipua, mutta lippukunta pysyi hengissä ja toimintaa järjestettiin ainakin olympiavuoteen asti.
1956-1974 Huhtikuussa 1956 kokoontui joukko kulosaarelaisia rouvia keskustelemaan Kulotyttöjen toiminnan uudelleen aloittamisesta. Tilaisuudessa päätettiin perustaa vanhempainyhdistys, jonka tehtävänä olisi toiminnan aloittaminen. Johtajaksi suostui entinen lippukunnanjohtaja "Muru" Rönnholm.
Huhtikuun lopulla ilmoittautumisia otettiin vastaan ja ennen kesää koossa oli jo yli 40 tyttöä.
Vakituista kokoontumispaikkaa ei ollut, vaan kokouksia pidettiin Kulosaaren suomalaisen kansakoulun keittiössä kolmena päivänä viikossa. Seurakunta tuki uudelleen käynnistettyjen lippukuntien työtä. Myöhemmin tytöt saivat kokoontumispaikan Tupavuoressa sijaitsevan kerrostalon uumenista. Tytöt toimivat enemmän sisällä, suorittivat merkkejä, leikkivät ja askartelivat sekä tekivät retkiä lähiseuduille. Kulopoikien toiminnan käynnisti syyskuussa 1956 Seppo "Sepi" Lavi, joka koulutti aluksi muutamia poikia vartionjohtajiksi. Kokoontumispaikaksi oli saatu entinen vapaapalokunnan talo Kulosaarentiellä.
Väki lisääntyy
Seuraavan vuoden alussa joukko jaettiin neljän vartioon: Ilveksiin, Haukkoihin, Saukkoihin ja Karhuihin. Koska Kulosaaressa ei ollut varsinaista muuta nuorisotoimintaa, liityttiin partioon innokkaasti. Lippukuntien toiminta oli innostunutta ja vireää. Kohokohtana oli tietenkin jokavuotinen kesäleiri. Molemmat lippukunnat saivat lisää jäseniä 1960-luvun alussa, kun Kulosaareen alkoi valmistua kerrostaloja ja lasten määrä kasvoi. Samalla muutettiin Svinhufvudintiellä nykyisiin koloihin.
Poikien jäsenmäärä kohosi seuraavina vuosina lähelle sadan, tyttöjen määrä pysyi vähäisempänä. Kulopoikien toiminta oli perinteistä "kovaa partiointi" eli se sisälsi paljon retkiä, leirejä ja etenkin kilpailuja. Lippukuntalaiset osallistuivat myös suurleireille ja tapasivat muita partiolaisia. Yhteistyötä tehtiin ainakin herttoniemeläisten ja vuosaarelaisten lippukuntien kanssa.
Kulosaaren meripartio syntyy
1974- Tyttö- ja poikalippukuntien yhteistyö oli ollut jo melko vilkasta ja veneily oli lähentänyt toimintaa entisestään. Paria vuotta aikaisemmin oli perustettu valtakunnallinen yhteisjärjestö Suomen Partiolaiset ja useat lippukunnat yhdistyivät. Niin myös Kulopojat ja Kulotytöt vuonna 1974. Yhdistymiskeskusteluita käytiin huolellisesti ja 4. helmikuuta päätettiin perustaa uusi lippukunta, Kulosaaren Vesikansa.
Nimi jouduttiin kuitenkin pian muuttamaan, koska osa Vesikansa-suvun edustajista ei halunnut nimeään perustettavaan lippukuntaan. Nimiehdotuksia oli paljon muitakin: Merikravut, Kulohait, Kulokihut, Kulovalkeat, Kulopartio ja Kulogasti. Nimikysymyksestä taisikin tulla yhdistymisen vaikein asia. Kulosaaren Meripartio kelpasi lopulta kaikille nimen miettimiseen väsyneille johtajille.
Ensimmäisinä lippukunnanjohtajina toimivat Miika Louhivuori ja Eeva Heikkilä. Samalla päätettiin, että lippukunnalla tulisi olla ensimmäinen ja toinen lippukunnanjohtaja ja että toisen tuli olla mies ja toisen nainen. Vuonna 1979 otettiin ensimmäisen kerran käyttöön oma huivimerkki. Kupoli 1/79 kertoo, että "merkki perustuu sekä Kulopoikien vanhaan merkkiin että lpk:n lippuun…tästä lähin erotumme entistä selvemmin eduksemme voidessamme ylpeinä kantaa omaa huiviamme!"
Kahdeksankymmentäluvun huippuvuodet
Yhteishenkeä kohotettiin myös myymällä lippukunnan omia paitoja. 1981 liityttiin itähelsinkiläiseen Rätinä-lippukuntaryhmittymään ja yhteistyö tiivistyi joksikin aikaa näiden lippukuntien kanssa. Samana vuonna juhlittiin 40-vuotiasta kulosaarelaista partiotoimintaa ja lippukunta rekisteröitiin yhdistysrekisteriin. Jäsenmäärä pysyi reilusti yli sadan aina 80-luvun puoleen väliin asti. Lippukunnassa toimi parhaimmillaan kahdeksan vartiota ja kaksi laumaa.
Toimintaa virkisti myös 1980 hankittu Daphnia-vene eli Daffe. Kupoli 6/84 kertoo, että "purjehduksia järjestettiin 83 päivänä…ja purjehduskauden pituus oli 163 päivää…ja lisäksi vene on pysynyt paremmin pohjassa uuden ankkurin avulla." Kippareita oli peräti 18. Yksi pisimpään lippukunnassa toiminut lauma eli Karvakuonot sai nimensä. Kupolin jutun mukaan "yleisesti annettakoon tiedoksi, että 24.2.81 sudenpentulauma "Mansikat" demokraattisen huutoäänestyksen jälkeen muutti nimensä Karvakuonoiksi, jolla nimellä heitä on tästäedes kutsuminen. Edellä mainitulle ehdotukselle hävisi niukasti Hemulit ja muita, mutta kannatuksetta jääneitä ehdotuksia olivat Noidat, Puupäät ja Tassu.
Jälleen hiipuminen ja uusi nousu
Jäseniä alkoi tulla yhä enemmän Kulosaaren ulkopuolelta ja 80-luvun alkupuolella jo lähes puolet jäsenistä oli muualta kuin Kulosaaresta. Yli kymmenen vuotta kestänyt aktiivikausi päättyi 80-luvun lopussa. Lippukunnan jäsenmäärä laski nopeasti viiteenkymmeneen ja suurimpana ongelmana oli johtajapula. Hiljaisimpana hetkenä 1989 toimi vain yksi vartio ja lauma. Toiminta lähti vähitellen uuteen nousuun ja 90-luvun alussa kasvoi lähes uusi johtajasukupolvi.
Perinteitä ja taitoja uusille olivat välittämässä oikeastaan ainoat vanhemmat johtajakonkarit Timo Kärmeniemi ja Taina Heinonen. Vauhtia saatiin myös Matamin hankinnasta 1990. Perinteiset kesäleirit, Yrjönpäivät, lippukuntaretket ja Itsenäisyyspäivän lipunkannot tulivat takaisin. 1990-luvun puolen välin jälkeen lippukunnassa oli jälleen toista sataa jäsentä ja vuosituhannen vaihtumisen jälkeen saavutettiin yli 150 jäsenen määrä. Johtajiston koko on kasvanut 90-luvun alun neljästä yli 20 johtajaan. Lippukunta onkin uudella vuosituhannella yksi Itä-Helsingin suurimmista.
Viimeksi muokannut: Jesse Kivialho 2007-09-18 23:22:23